Tutkija Johanna Virkki kiinnostui älyvaatteista äitinsä sairastumisen jälkeen. Nyt hän haluaa kehittää vaatteita, joiden avulla kaikki voivat hallita omaa arkeaan.
Johanna Virkki ei aikonut lähteä mukaan itsensä mittaamisen buumiin. Lopulta Tampereen yliopistolla akatemiatutkijana viisi vuotta työskennellyt Virkki päätyi kuitenkin hankkimaan Oura-sormuksen.
– Ajattelin, että pakkohan minun on tietää mistä ihmiset puhuvat, kun olevani alalla. Jäin ihan koukkuun, Virkki sanoo naurahtaen.
Virkki vetää Älykkäiden vaatteiden tutkimusryhmää lääketieteen ja terveysteknologian tiedekunnassa, eli on hyvinkin alalla. Näkökulma tosin Ouraan verrattuna on eri. Ryhmä on keskittynyt kuntoutuspuoleen ja haluaa auttaa erityistarpeisia ihmisiä näiden omista lähtökohdistaan. Toiveena on lisätä osallisuutta omaan elämään sellaisille ihmisille, jotka ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia muiden avusta.
Kiinnostus aiheeseen lähti Virkin omasta elämästä, kun hänen äitinsä sai aivoinfarktin ja sen seurauksena pahan afasian. Kommunikointitabletin kanssa toimimisesta ei tullut mitään.
– Ajattelin, että minä olen insinööri, enkö minä keksi mitään.
Tutkijan tie oli selvä
Porista kotoisin olevasta Virkistä tuli insinööri vahingossa. Hän haki aikanaan Tampereelle lukemaan elektroniikkatuotannon lisäksi matematiikkaa ja pääsi molempiin. Hän valitsi ensimmäisen.
– Silloin ajateltiin, että se on varmaan kova juttu Suomessa.
Diplomityön tekeminen kirkasti ajatusta tutkijan urasta, eikä hän sen jälkeen ole muita vaihtoehtoja ajatellut. Tutkijan vapaus veti mukanaan.
– Vapaus kokeilla uutta ilman, että siitä täytyy tulla mitään.
Virkki tutki väitöskirjassaan elektroniikan luotettavuutta, ja älyvaatteet tulivat mukaan vasta myöhemmin. Väitöskirjan aiheesta on kuitenkin hyötyä edelleen.
– Luotettavuustausta auttaa, koska vaatteet ovat älyttömän raaka paikka teknologialle. Pitää ottaa huomioon mekaaniset rasitukset, pesu ja Suomessa vielä pakkanen.
Virkki toimi akatemiatutkijana viiden vuoden ajan, ja jatkaa kahden vuoden ajan Tampereen yliopiston tutkijakollegiumissa saman tutkimusaiheen parissa.
RFID:n monet hyödyt
Virkin tutkimusryhmä kehittää vaatteisiin huomaamatonta käyttöliittymää. Vaatteissa käytetään radiotaajuista tunnistustekniikkaa (RFID), huomaamattoman pientä tunnistetta, joka saa virtansa älylaitteesta, vaikkapa kännykästä. Tunniste ommellaan vaatteeseen johtavalla langalla, eikä se tunnu käyttäjälleen mitenkään.
– Ajatuksena on, että tehdään alusta, jolle voi rakentaa eri juttuja ihmisten tarpeiden mukaan. Vaate toimisi sen mukaan, mitä ihminen pystyy tekemään.
RFID-teknologiassa on useita hyötyjä. Vaatteeseen ei tarvita erikseen patteria tai muuta energianlähdettä, kun lukija on kännykässä ja vaatteessa tunniste. Vaatetta ei tarvitse huoltaa tai latailla ja sen voi pestä normaalisti. Alun perin logistiikkapuolelta älyvaatteisiin tuotu RFID-teknologia on myös todella halpaa.
Puhelin – tai vaikkapa tietokone tai tabletti – on toiminnan aivot, jossa äly on, mutta sitä ei tarvitse ottaa ja käyttää. Vaatteen käyttäminen välittää viestin puhelimeen, joka on vain portti ympäröivään maailmaan.
Käytännössä RFID-vaate toimisi vaikkapa näin: Kun erityistarpeinen henkilö aamulla herää, hän pystyy laittamaan kahvinkeittimen päälle älyvaatteen avulla. Se, toimiiko vaate sormea tai kättä liikuttamalla, riippuu henkilöstä ja hänen terveydentilastaan. Puolisoa voi tervehtiä aamulla vaatetta koskemalla niin, että ääni kuuluu puhelimesta, vaikka itse ei pystyisikään puhumaan.
– Siinä saisi oman arjen hallintaan.
Suurempi tavoite on yhteiskunnan tasolla toimiminen.
– Kun menet kirjastoon, tarvitset bussilipun tai haluat äänestää, haluat olla itse se joka tekee asian. Tottahan ihminen haluaa omassa elämässään itse olla päätekijä.
Erityistarpeita on erilaisia ja esimerkiksi erityistarpeisella nuorella on ihan eri tarpeet kuin vanhuksella.
Monialainen ryhmä
Virkin tutkimusryhmässä on ihmisiä eri aloilta. Mukana on elektroniikkainsinöörejä, puheterapeutteja, terveydenhoitajia, opiskelijoita psykologiasta ja logopediasta sekä interaction designer eli henkilö, joka tutkii ihmisen ja teknologian vuorovaikutusta.
– En pelkää lähestyä ihan eri alojen ihmisiä ja kysellä, kiinnostaisiko heitä tällainen tutkimus. Tietenkään kaikki eivät lähde mukaan, mutta aina joku innostuu.
Tutkimusryhmä on tehnyt yhteistyötä esimerkiksi psykologien kanssa. Alkuun tehtiin takki autismitutkijoille, jotka halusivat mitata katsekontaktien määrää ja kestoa videoitavissa leikkimistilanteissa. Katsekontaktista piti pystyä ilmoittamaan niin, ettei lapsi häiriinny. Syntyi takki, jossa on infrapunaledit.
– Aina kun tuli katsekontakti, näpäytetiin takkia, joka sitten loisti kameraan.
Takin jälkeen tuli sukka ja hanska, joilla mitataan ihon sähköjohtavuutta. Nyt suunnitelmissa on EEG-pipo, joka voi hyödyntää kaikkia aloja, kun se saadaan toimimaan. Pipolla saataisiin suoraan aivoista tietoa siitä, miten henkilö palautuu ja millaista uni on. Ajatuksena on langaton pipo, joka mittaa koko pään alueelta.
– Pantahäkkyrää on olemassa jo, mutta se mittaa otsalta, eikä häkkyrä ole sellainen, jonka kanssa nukkuisi tai lähtisi kylille.
Eettisiä ongelmia
Viiden tutkimusvuoden aikana alalla on tapahtunut paljon edistystä. Materiaalit ovat menneet älyttömästi eteenpäin, on venyvää, taipuisaa ja silti johtavaa materiaalia. Mukaan on tullut myös keskustelu kerätyn datan eettisestä käytöstä.
– Ensin oltiin vain innoissamme, että pystytään mittaamaan. Nyt mietitään, että mitä sen jälkeen. Kuka saa käyttää dataa, kuka sen omistaa. Se työ on ihan kesken, Virkki sanoo ja myöntää olevansa huolissaan tietoturvapuolesta.
RFID-teknologia on aika tietoturvallista, mutta erityistarpeisten ihmisten kohdalla on mietittävä sitä, kuka datan näkee.
– Jos vaate mittaa sinua, ja muut saavat tietää tulokset, siinä on taas eettinen ongelma. Ihmisen pitää myös pystyä valehtelemaan, siihen on oikeus. Ei voi olla suora mittaus, joka kertoo liikennevalon lailla ihmisen olotilan muille.
Selvä kohderyhmä
Tutkimus monialaisessa ryhmässä on tuonut uusia asioita myös Virkin omaan koulutukseen, sillä hän alkoi itsekin opiskella puheterapeutiksi. Logopedian opintoja hän tekee työn ohessa.
– Olen nauttinut siitä todella paljon, mutta todennut, että olen sydämeltäni insinööri.
Virkin tutkimusryhmän tutkimus on Suomessa ja kansainvälisestikin ainutlaatuista, eikä samanlaista tehdä muualla. Älyvaatteita tehdään paljon, mutta ryhmä on löytänyt oman kolonsa erityistarpeisista ihmisistä ja kohderyhmä on selkeä.
– Ne ihmiset, jotka hyötyvät niistä ja joille ne mahdollistavat asioita, jotka eivät muuten olisi mahdollisia.
Tutkija ei usko, että tutkimus kehittyy tarpeeksi nopeasti, jotta se auttaisi hänen äitiään, jonka afasia on edelleen paha.
– Äiti on kyllä ollut koekaniinini tässä. Ymmärrys afasiasta on kasvanut, ja ihmiset, joilla on afasia, ovat sydäntäni lähellä.
Virkin mielipide älyvaatteiden tulevaisuudesta ylipäänsä käyttötavarana on yllättävä.
– En ehkä näe, että tarvitseeko kaikkien ihmisten käyttää jotain älyvaatteita. En tiedä haluaisinko itse hirveästi älyvaatteita.
Toisaalta, hurahti hän Ouraankin.
Teksti ja kuva: Laura Ikävalko