Retropelit ovat monelle nykypäivänä vieraita, toisille harrastus ja joillekin myös työ. Jälkimmäiseen kuuluvat Kai Mononen ja Toni Caven Reprocade-yrityksestä. Caven perusti Tampereelle vuonna 2012 firman, jonka piti alkuun vain uudelleentuottaa (reproduce) vanhojen konsolipelien osia, mutta pian retropelit veivät täysin mukanaan. 

– 10 vuoden aikana ollaan kunnostettu ja huollettu alusta loppuun varmaan sen parisataa kabinettia, Caven tuumii. Perusteellisen kunnostuksen lisäksi Reprocade tekee myös pienempiä keikkoja ravintoloihin, yritystiloihin sekä sellaisten yksityishenkilöiden luokse, joilla on kotona retropelikabinetteja.

Kai Mononen on työskennellyt yrityksessä vuodesta 2017 saakka. Sitä ennen Mononen opiskeli TAMKissa tietotekniikkaa.
– Valmistumisen kynnyksellä keksin lopputyökseni kunnostaa vanhan arcadepelin, ja tiesin Reprocaden Tullikamarin Klubilla järjestetyistä Blast from the Past –tapahtumista.”

Mononen otti yhteyttä Caveniin, ja yhteistyö alkoi.
– Ennen sitä en ollut koskaan koskenutkaan arcadepeleihin, mutta ne veivät mennessään. Nyt olenkin ollut hommissa valmistumisestani asti, Mononen kertoo.

Nostalgian viehätys

Kai Monosen mielestä retropeleissä parasta on pelien kantama nostalgia:
– Moni muistaa pelanneensa 8-bittisellä Nintendolla näitä pelejä, jotka ovat aiemmin olleet arcadepelejä.

Toisaalta, 2000-luvulla syntyneet ovat tuskin koskaan nähneetkään 80-luvun pelikabinetteja. “Heitäkin nostalgia voi silti kiehtoa, kun vanhemmat esittelevät pelien kautta omaa lapsuuttaan, sanoo Mononen.

Tärkeä aspekti retropeliharrastamisessa on myös sosiaalisuus.
– Nykyaikaiset monipelaajapelit ovat aika yksinäistä hommaa. Vaikka siinä pelataankin muita vastaan, niin useimmiten jokainen pelaaja on omassa kodissaan, oman tietokoneen ääressä, sanoo Mononen.

Tämä onkin käänteentekevä eroavaisuus retrokonsolien ja modernien monipelaajapelien välillä, monet vanhat pelit pitivät sisällään co-op –pelimuodon, mikä mahdollistaa kahden henkilön pelaamisen yhteistyössä, samaan aikaan ja samassa tilassa.

Toinen merkittävä eroavaisuus on kulttuurinmuutos siinä, kuinka pelien valmistajat tekevät rahaa peleillään.

Arcade-pelit toimivat sillä periaatteella, että koneeseen laitetaan tietty rahasumma sisään, peli kestää tasan niin kauan, kunnes pelaaja kuolee, minkä jälkeen joutuu käyttämään lisää rahaa jatkaakseen pelaamista. Kai Monosen mielestä tämä rangaistuselementti on olennainen osa pelikokemusta:
– Siinä on erilainen motivaatio pelaamiseen, verrattuna moderniin malliin, jossa peli alkaa usein ohjata pelaajaa, jos hän ei vielä osaa peliä.

Yhteisön voima

Internet on myös pullollaan fanifoorumeita, joissa valveutuneet retropeliharrastajat voivat tutustua, verkostoitua sekä myös myydä pelejä ja niiden osia. Monosen mukaan tosifanit kehittävät ja koodaavat uusia pelejä vanhoille konsoleille:
– Kyse on niin kutsutusta home brew- skenestä.

Online-yhteisö on myös suuri resurssi Reprocaden toiminnalle.
– Tämä Roadblasters, joka meillä on täyskorjattavana tarvitsee monia uusia osia entisöimistä varten. Juuri vastikään löysin käyttämättömän maton ohjaamon lattialle eräältä foorumilta, ja matto saapuu Yhdysvalloista meille, kertoo Toni Caven.

Ainoa laatuaan

Suomessa on flipperi-pelejä huoltavia yrityksiä, mutta nostalgisia kolikkopelejä kunnostaa vain Reprocade. Miksei muita toimijoita ole?
– Mä aina sanon, että jos ei kiinnosta rahanteko niin tervetuloa alalle, Caven nauraa.

– Markkinat on kuitenkin Suomessa aika pienet. Toki pikkujoulukauden alla liiketoiminta kiihtyy, kun eri firmat vuokraavat meidän laitteita käyttöönsä, mutta sitten alkuvuodesta tuskin tulee yhtäkään varausta.

Tampereella varma tapa päästä kokeilemaan retropelejä on käydä vierailulla Z-Base -nimisessä pelihallissa tai Bonkers Moodcourt –ravintolakonseptissa. Kumpikin liiketila ammentaa inspiraationsa 2000-luvun alussa New Yorkissa syntyneestä konseptista – barcadesta – eli baarin ja pelihallin yhdistelmästä. Kai Monosen mukaan konseptin syntymiseen vaikutti se, että kasarilla kasvaneet lapset alkoivat aikuistua, ja pelihallien yhdistäminen baareihin oli keino tuoda osa omasta lapsuudesta lähemmäksi.
– Konsepti rantautui myös muualle maailmaan, eikä ihme. Mukavaahan se on ottaa pari olutta, ja pelata samoja pelejä, kuin nuorena, Kai Mononen tuumii.

Teksti ja kuva: Emma Lillqvist